Virta
In English

Onnistunut lama-ajan elokuva

ELINA MINN

Elina Minn

Elina Minn (s.1984) on Helsingissä työskentelevä kuvataiteilija, joka valmistui Turun Taideakatemian animaatiolinjalta vuonna 2008. Hän työskentelee liikkuvan kuvan lisäksi esitystaiteen ja luovan kirjoittamisen parissa. Kokeellinen, tutkiva ote ja yhteistyöhön perustuvat prosessit kiinnostavat Minniä erityisesti. Portfolio ja CV: http://elinaminn.com

ELI KYSYMYS SIITÄ, MITÄ USHERIN CLIMAX HALUAA SANOA ANIMAATIOAMMATTILAISILLE

ELINA MINN

ELINA MINN

Toimin Art Directorina juuri valmistuneessa Kenkähullu-lyhytanimaatiossa, joka toteutettiin digitaalisena pala-animaationa. Ensimmäisen Kenkähullu-työjakson teimme kahdestaan ohjaaja Chrzun kanssa syksyllä 2011. Vajaan kuukauden ajan etsimme elokuvalle visuaalista tyyliä: tutkin kuvakäsikirjoitusta, Chrzun keräämiä referenssikuvia, etsin pintamateriaaleja koneelta, Googlen kuvahausta ja vaatekaapista, piirsin luonnoksia elokuvan ympäristöistä ja hahmoista, ”kreisibailasin”*.

Suurimman osan päivistä työskentelin yksin, niin että tapasimme Chrzun kanssa aamulla tai iltapäivällä ja kävimme läpi materiaalit. Chrzu antoi palautetta ja ohjasi, mitä seuraavana päivänä haluaa nähdä. Kenkähullu-prosessin loppuajan työskentelimme yhdessä ryhmänä, jolloin sain Chrzulta ohjausta lähes joka päivä. Ryhmään kuului ohjaajan ja art directorin lisäksi pääanimaattori Antti Laakso ja animaatioassistentti Claudia Hidvégi.

Kenkähullu kertoo kulutushimosta ja esineiden fetisoimisesta. Tyylistä haluttiin saturaatioltaan ja kontrasteiltaan voimakas, visuaalisuudessaan yltäkylläinen ja tässä onnistuttiin.

kenkaahullu-promo1

Kenkähullu on animaatioammattilaisuuteni kannalta merkittävä onnistumiskokemus. Elokuva oli ensimmäinen, jossa toimin Art Directorin roolissa. Kenkähullun tekeminen opetti paljon siitä, mitä tyyli tarkoittaa. Ennen ajattelin, että tyyli on jotain joka ”vain tapahtuu”. En arvostanut tyyliäni. Osasin olla tyylikäs, mutten osannut käytännössä erottaa ajatteluani tyylistäni. Kenkähullun myötä opin, ettei taitoni ole tyyli itsessään vaan se miten sitä sovellan.

 

Ensimmäisten työviikkojen ajan pelkäsin etten osaa puhua samaa kieltä Chrzun kanssa. Olin arvostanut hänen omaehtoista, energistä tekijyyttään ja terävää elokuvallista ajatteluaan, mutten täysin tajunnut mitä hänen elokuvissaan tapahtuu, en osannut lukea niiden juonta. Vaikein oli Chrzun ensimmäinen piirrosanimaatio Silencer. Muut animaationtekijät ympärilläni vaikuttivat ymmärtävän, mitä Silencerissa tapahtuu, joten minua alkoi kiinnostaa, miksi Silencer ei aukea minulle.

Yhden mahdollisen selityksen olen löytänyt klassisten sarjakuvien kerronnasta. Graafiseen tyyliin toteutettu Silencer käyttää toimintaan perustuvien sarjakuvien kerronnallista kieltä, joka oli minulle vieras maasto.

Chrzun kanssa keskustelu on ollut valtavan opettavaa erilaisten elokuvakerronnallisten tasojen ymmärtämisen kannalta. Heti alkuun hän lainasi minulle sarjakuvan kielioppia purkavan teoksen: Scott McCloud, Sarjakuva, näkymätön taide (Understanding comics, 1993). Teos on selkeä ja kerronnallisesti tehokas ja se kertoo sarjakuvallisuudesta sarjakuvan omalla kielellä. Chrzu kertoi itse palaavansa usein Näkymättömän taiteen pariin käsikirjoittaessaan uutta tarinaa.

Luonnoksia päähenkilö Janetesta.

Luonnoksia päähenkilö Janetesta.

Lyhytelokuvaamme voi kuvailla lama-ajan elokuvaksi sillä perusteella, että se on toteutettu pienemmillä resursseilla, kuin mihin ammattimaisissa animaatiotuotannoissa Suomessa on totuttu. Käsittääkseni 2011-2012 olivat rahoittajien kannalta hankalia vuosia, moni projekti odotti limbossa. Yhteensä koko työryhmän tiivistä työaikaa oli n. puoli vuotta. Käytännössä työaika jakaantui kahteen työskentelyjaksoon kahden vuoden sisällä. Lievästä hajanaisuudesta huolimatta elokuva valmistui ajallaan, vieläpä kivuttomasti.

Kenkähullu värimäärittelyssä.

Kenkähullu värimäärittelyssä.

Taitavat tekijät, vahva ohjaus, sopivan pieni työryhmä, selkeä työnjako ja Chrzun valintoja alusta asti ohjannut taloudellinen ajattelu ovat ehdottomasti Kenkähullun sujuvuuden ja onnistumisen kannalta olennaisimpia tekijöitä. Tästä ikkunasta katsoen ei lama-aika tunnu yhtään hullummalta.

Lama-ajan ankeuden manaamisen sijaan pyrin ajattelemaan näin päin: entä jos tämä onkin elokuvatyöntekijöiden kannalta sitä parasta aikaa?

En väitä että köyhäily automaattisesti tuottaa mitään kiinnostavaa, mutta haluan kyseenalaistaa taloudellisten resurssien riittämättömyyden myytin. Entä jos keskimääräisen suomalaisen työntekijän palkkaa muistuttavat palkat olisivat lopullisesti historiaa? Miten me silloin tekisimme elokuvaa? Vai tekisimmekö me, vai tekisivätkö vain ne joilla on tylsää ja ne joilla on pakottavaa sanottavaa? Ne joilla on aikaa, enemmän kuin mitä me ammattilaiset kykenemme priorisoimaan. Suomalaisen elokuvan ongelma on hyvien käsikirjoitusten puute.

kenkaahullu-promo2

Ammattilaisuus ei ole pelkkää taitoa vaan siinä on myös kyse identiteetistä. Näen pöhöttyneen egon suomalaisen ammattilaistuotannon pahimpana vitsauksena. Ammattilaisten ja niiksi valmistuvien pitäisi vakavasti miettiä dinosaurus-tuotantojen ja menneiden aikojen haikailun sijaan hyvien prosessien merkitystä. Väitän, että kun ammattilainen luopuu siitä, mitä hän odottaa ammattilaisuuden taloudellis-teknillisessä mielessä olevan, vaihtokaupassa voi syntyä prosessin kannalta taloudellisempia ja mielekkäämpiä valintoja. Ihannetapauksessa lopputulos on sisällöllisestikin kiinnostava.

Going nowhere fast
We’ve reached the climax
Were together, now we’re undone
Won’t commit
so we choose to
Run away
Do we separate

We made a mess of what used to be love
So why do I care, I care at all, at all, at all, at all

Read more: USHER – CLIMAX LYRICS

* kreisibailaus = kun tekee sitä mitä huvittaa. Kenkähullun tapauksessa kreisibailaan, kun pyrin unohtamaan, miten tyylittelyni soveltuisi a) siihen mitä jo tiedän elokuvasta b) mitä oletan ohjaajan haluavan

 

Comments

  1. Tapani Tolonen says:

    Toi vaatii taitoa, että pystyy varioimaan omaa tyyliään. Joka kerta aloittaessani elokuvan olen ajatellut tekeväni sen jollain ”aivan uudella tyylillä” – ja sitten päätynyt siihen samaan vanhaan. (Paitsi kerran)

    Understanding Comics on todellakin tavattoman hyvä kirja. Itsekin sarjakuvia tehneenä olen sittemmin havainnut, että niiden kerronta kyllä poikkeaa animaatiosta ja ihan samat jutut ei toimikaan leffassa.

    On hyvä ajatus tuo, että rajalliset resurssit voivat tuoda jotain hyvääkin elokuvantekoon. Ainakin joutuu miettimään käsiksen sillä tavalla, että siinä todella on jotain ideaa, ja että sen voi toteuttaa yksinkertaisesti. Tollaiset rajoitteet saattaa itse asiassa kiihottaa mielikuvitustakin. Jos ajattelee joitain undergroundleffoja, niin eihän niillä tyypeillä ollut mitään, filmikin oli vanhentunutta. No,ehkä sen välillä huomaakin…

  2. Terhi Väänänen says:

    Suuremmat resurssit eivät kyllä välttämättä takaa parempaa elokuvaa. Loppujen lopuksi on kysymys luovista ratkaisuista, jotka ei parane rahan suuruuden perusteella. Niukat resurssit usein myös ruokkivat luovuutta, kun joutuu luopumaan siitä ilmeisestä (ja tod.näk. kalliista) ratkaisusta ja etsimään vaihtoehtoisia ja mahdollisesti mielenkiintoisempia ratkaisuja. Animatricks-festivaalikin järjestettiin tänä vuonna pienemmillä avustuksilla kuin aikaisempina vuosina, mutta oikeiden tekijöiden mukaan saaminen varmisti sen, että festivaali saattoi näyttää ulospäin paljon ”kalliimmalta”.

    Kuitenkin samaan aikaan ihmisillä tulisi olla oikeus perustoimeentuloon ja työn arvostukseen myös rahallisesti. Meidän animaatioalan ihmistenkin kannattaa siis lobata ahkerasti animaation puolesta päättäjien ja rahoittajien suuntaan ja myös miettiä tapoja, joilla elokuvan tekemisen kannattavuutta voi yrittää parantaa.

    Kaksipiippuinen juttu siis ja pohdinnan ja avoimen keskustelun arvoinen aihe!